Kuvia viikon jeeppimatkalta maaseudulle

Melko rankka mutta mielenkiintoinen reissu on nyt onnellisesti takana, mitään suurempia haavereita ei sattunut. Saavuin perjantaina 7 tunnin bussimatkan jälkeen yksin Awasalta Addikseen, ei tarvinnut edes ottaa täällä päässä minibussitaksia, kun bussi ajoikin tämän kaupunginosan läpi missä asun, sain kaikki vaatteeni likoon, otin ihanan suihkun ja nautin omasta wc:stä!  Toiset matkalaiset jäivät Awasaan, missä on nyt viikon ajan lähettikonferenssi.

Paluu bussissa Awasalta kotiin Addikseen oli sekin elämys: bussi oli tupaten täynnä, ja etiopialaiseen tapaan penkeillä istui paljon enemmän ihmisiä kuin mille ne on mitoitettu. Munkin polviini nojaili yks mies koko matkan ajan. Viereen osui kaunis nuori nainen, joka puhui englantia ja osoittautui kristityksi. (Yksinkertaisuuden vuoksi olen sanonut kaikille, että työskentelen vapaaehtoisena Mekane Yesus -kirkossa, mikä on lähes tottakin, työni koituu kirkon hyväksi.) (Koko 7 tunnin ajomatka maksoi 76 birriä, n. 3 euroa.)

Yksi avulias nuori mies kantoi kassini Awasassa hotellista saakka bussiin ja sai siitä 10 birriä, koska auttoi mua myös ostamaan lipun ja löytämään oikean bussin. (Se etu täällä on, että aina löytyy vapaaehtoisia apureita, jos maksaa hiukan, 10 birriä on iso raha, vaikka se on meillä vain 0,4 euroa.) Hotelli Awasassa näytti periaatteessa hienolta, mutta oli hyvin tunkkainen, ei ikkunaa, alkuun ei tullut vettä, myöhemmin tuli, mutta sähköt meni ;=), lukko oli remppa... Mutta hyvin siellä nukuin.

Itse automatka tehtiin Helenan jeepillä, tiet ovat maaseudulla niin kuoppaisia, että pikkuautolla oliskin erittäin hankalaa, ellei mahdotonta.

(Tämä on uskottava, vaikka ao. kuvassa kuoppia ei näy, mutta monin paikoin oli lähes vaikea pysyä penkillä.)

Noin yleisvaikutelmana matkasta sen verran, että se oli melko rankka: hyvin kuumaa (päivisin lähes +40 astetta), hyvin pölyistä (kaikki matkatavarat olivat iltaisin paksun pölyn peitossa), erityisen kuumaa oli, jos pölyn takia ei voinut pitää auton ikkunoita auki. Ja   lehmät, vuohet, lampaat, aasit, hevoset, koirat, kanat kulkivat kaikkialla vapaina, myös suurempien teiden laidoilla, eivätkä lainkaan piitanneet autoista vaan kävelivät surutta suoraan kohti. Ajoimme enimmillään klo 7:stä aamulla klo 20:een illalla, + lyhyet ruoka- ja kahvitauot.

Näimme monin paikoin kameleita, melko läheltäkin, mutta en missään vaiheessa päässyt toteuttamaan toivettani saada ottaa aivan lähikuvia aivan vierestä ja silitellä kamelia ;=)

Lisäksi reissun aikana nähtiin tavanomaisten lampaiden, aasien ym lisäksi marakatteja, paviaaneja, silkkiapinoita, kettuja, villisikoja, korppikotkia, nyaaloja (antilooppilaji) sekä digidikkejä (kissankokoisia minikauriita - en olisi uskonut olevan olemassakaan niin pieniä!)

(Kuvia on muuten erittäin vaikea saada onnistumaan, kun auringonpaiste on niin kova ja kirkas, ja varjot sen takia niin jyrkkiä.)

Maa ja multa oli monin paikoin väriltään tuota hyvin kaunista lähes oranssia.

Filtu, matkamme eteläisin kohde, missä Helena ja Tuula työskentelevät, on kuumaa seutua ja hyvin kuivaa ja pölyistä, puustokin harmaana pölystä n. 3 metrin korkeudelta. Se on samolialuetta, eli uskontona aslim (molemmissa sanoissa vokaalit harkitusti väärinpäin.)  Siksi siellä on pidettävä nilkkaan asti ulottuvaa hametta, hartiahuivia ja hiukset peittävää päähuivia.  Filtussa ei netti toimi, lähin nettiinpääsy-mahdollisuus on 3 tunnin ajomatkan päässä Negellissä. Kännykkäkin toimii vain satunnaisesti, sähköt satunnaisesti. Vettä on yleensä, ei aina. Suihkukin on, ja jos on sähköt, voi olla kuumaakin pesuvettä, mutta mä ainakin pesin siellä ollessani viileällä vedellä vadista, kun laitteet eivät silloin pelanneet.

Filtu on niin syrjäinen ja pieni kylä, että sieltä ei yleensä saa tuoreita vihanneksia, hedelmistä puhumattakaan. Eikä yleensä hyvää lihaa tai kalaa.

Kyllä täytyy sanoa, että hattua on nostettava noille sitkeille suomalaisille sisseille, jotka siellä jaksavat hameineen ja huiveineen elää pölyn ja kuumuuden keskellä, vailla yhteyksiä ulkomaailmaan ja ilman monipuolista ruokaa.

Mulla olisi siinä kyllä miettimistä, luulisin voivani jotenkin sopeutua huiveihin ja kuumuuteen ja ehkä pölyynkin, mutta vihannesten ja netin puute ottaisivat kaikkein kovimmalle. Eihän yhteyksiä ollut ennenkään, mutta silloin maailma oli muutenkin niin toisenlainen.

Yksi hyvä käytännön asia siellä oli: koko maailman parasta tuoretta rieskaa! Se leivotaan n. parin sentin paksuiseksi pyöreäksi leiväksi, ja on mun mielestä tuoreena parempaa kuin mikään muu leipä. Sitä taitaa saada Addiksestakin, mutta ei aina niin tuoreena, kun tuolta maalta pikkukojusta, missä se on juuri leivottu.

Helenan koti oli hyvin tilava, mutta muuten vaatimaton, ja hämähäkkejä oli joka paikassa, lähinnä katossa.

Onneksi pahin hämähäkkikammoni alkaa olla ohitse, muuten en olisi saanut nukuttua löydettyäni katostani toistakymmentä n. kämmenenkokoista hämistä (jalkoineen).
Edes moskiittoverkon alla.

Otti aika koville, kun siivosin huussin heti perille saavuttuamme, kun löysin sieltä niin suuria hämiksiä ja valtavia torakan raatoja.

Tiskatessanikin hätkähdin, kun taikinakulhon reunalta löytyi odottamatta tuollainen hepokatti.

Helenan luona käy nuori nainen pyykkäämässä, mutta myös itse pyykätään aika usein.

On sinänsä oikeastaan valtava ihme, että tänne mislumialueelle (vokaalit väärin) on syntynyt kristillinen seurakunta, vaikkakin pieni.

Kirkkoon mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta se riittää.

Kirkkoväki palaamassa majoihinsa jumiksen jälkeen.

Myöhemmin oli juhlaillallinen seurakuntalaisten kanssa, inseraa ja wottia.

Naisten elämä on raskasta. Jos olisi edes kunnollinen, tukeva ja korkea, hakkuupölkky ja terävä kirves, mutta ei ollut. Kirves oli erittäin tylsä.

Alueella on myös paljon samolipakolaisia, jotka asuvat kuivassa puskassa tuollaisissa purettavissa majoissa. He kulkevat veden perässä paikasta toiseen.

Kyllä heidän elämäänsä on suoraan sanoen aika sääli, ei tuo voi olla helppoa.

Pieni suorakaiteen mallinen kapine majan katolla on aurinkopaneeli (!!)

Alueelle on rakennettu valtava vesiallas, joka kerää sadevesiä ympäristöstään. Sen vesi näyttää länsimaisin silmin erittäin likaiselta ja leväiseltä, mutta hyvin moni perhe elää  tuon veden varassa.

Pääsimme osallistumaan samolihäihin, jotka sisälsivät syömistä, tanssiesityksiä (myös miehet ja naiset yhdessä), sekä paljon istuskelua ja odottelua.
En ole koskaan nähnyt morsianta (ei kuvassa), jolla olisi niin toivottoman surullinen ja ilmeetön katse, toivottavasti se liittyi vain juhliin eikä kuvastanut hänen todellisia tunteitaan.

Tässä nuori häävieras, millainenhan hänenkin tulevaisuutensa on tässä kulttuurissa?




Matkatarinat jatkuvat vähän myöhemmin...