Kiitos!

Viimeinen jumis Etiopian IEC:ssä on takana, saarna oli taas tavattoman hyvä. Niissä on viime viikkoina käyty läpi noita Jeesuksen mullistavia MINÄ OLEN - lausumia, nyt oli vuorossa "Minä olen lammasten paimen" ja "Minä olen ovi". Täällä vertaus tulee lähelle arkea, kun lampaita ja paimenia on joka paikassa, eikä heillä ole yleensä mitään suljettua aitausta lampailleen. Sen sijaan he kyhäävät sellaisen kivistä ja ohdakkeista jättäen yhteen kohtaan sisäänmenoaukon. He laskevat jokaisen lampaan sen sujahtaessa aukosta sisään, ja asettuvat sitten itse poikittain oviaukkoon. He ovat kirjaimellisesti lampaittensa ovi.

Yhtä lammasta viedään pick-upin lavalla jonnekin, varmaan juhlaillallisia varten.  (Toivottavasti se ei joudu olemaan kovin kauaa janoissaan ennen teurastusta.)

Olen moniin asioihin tottunut melko hyvin, mutta aina vaan jaksaa hämmästyttää ja huvittaa omin päin, ilman ketään ihmisiä, täällä Addiksessakin liikkuva karja!

Tuolta ostin juuri muutaman kilon porkkanoita. Täytyy sanoa, että ne ovat usein huomattavasti maukkaampia ja makeampia kuin Suomessa, vaikka aluksi keskityin vain kapinoimaan niiden vaatimaa pesu-, myrkytys- ja kuorimiskäsittelyä vastaan.

Viimeinen (?) insera syöty Rekun kanssa, tuosta riitti hyvin jakaa molemmille. Sormin syönti ei ole ollut mulle missään vaiheessa ongelma, paitsi spagetin kanssa!  ;=D


Kuulin aamulla ilouutisen: Päivi on löytänyt hyvän asunnon Fallkullanin kartanon läheltä Tapanilasta, seudulta, jossa mäkin tykkäisin asua!  Tämä on siis nyt se 50:s kiitosaihe tän vuorottelun aikana, olin sitä hänen puolestaan aika tavalla jännännyt.

Ihmeitä ja johdatuksia tuntuu nyt satelevan - ja jopa mulle, joka on koko ikänsä ajatellut, että jotkut hurskaat niitä enemmän kokevat, en minä.
En oikein jaksa uskoa todeksi!  Olenkohan ollut tähänastisessa elämässäni jatkuvasti hakoteillä??     ;-)

Aafrikan-aika käymässä vähiin!

Jännä juttu, että vaikka koko tämän 7 kuukauden aikana en ole oikeastaan kaivannut Suomeen, ajan täällä huvetessa olen tullut kärsimättömäksi päästä taas omaan, tuttuun kotiin, raikkaisiin pakkasiin, oman koiran luo ja omaisten pariin. Uskomatonta!  Vielä marraskuun lopulla Ritva kyseli, onko koti-ikävä ja olisinko iloinen, jos Etiopiaan-lähtö ei toteutuisikaan vaan nyt olisi edessä suora lento Suomeen. Silloin sanoin että ilman muuta olisin pettynyt, en halua vielä kotiin, seikkailu on vielä kesken! Ja nyt kun lähtö on ovella, I can hardly wait!!!  (Yksi mukava seuraus tästä reissusta on ollut: englanninpuheeni on hiukan petraantunut, kun varsinkin EA:ssa se oli ainoa kommunikointikieli.)

Kone lähtee aamuyöllä klo 02 ensi lauantaina 2.3., joten lähdemme kentälle perjantai-iltana, ajoissa toivottavasti, jotta Rekku pääsee sitten rauhassa takaisin nukkumaan. Istanbulissa on koneenvaihto lauantai-aamuna aikaisin. Ja sitten tavataan Mr Lennarth pitkästä aikaa!  - Ihmisten kanssa on sentään ollut email-yhteys, herran kanssa ei sitäkään ;=D

Sain  vielä muutama päivä sitten Lainalta Lumimaisema-kortin, jotta osaan vähän varautua uusiin maisemiin, kiitos!! Jännä, että vaikka nyt on niin paljon paremmat yhteydet Suomen ja Aafrikan maiden välillä kuin muinoin on ollut, niin maaposti on huomattavasti hidastunut, se kestää reilusti pitempään kuin sen viikon, minkä kesti ennen vanhaan.

Vaikka nautin joka päivä Auringosta ja +24 -- +28 asteen lämmöstä, odotan myös Suomen raikkaita säitä. Lämpö aiheuttaa sen, etten ole tainnut esim. hölkätä juuri lainkaan näiden kuukausien aikana, kun Suomen viileissä säissä koiralenkki muuttuu helposti hölkäksi vähän väliä.

Olen viime päivinä lukenut iltaisin uskomatonta seviytymistarinaa Piin elämä, joka näkyy menevän nyt myös Tennispalatsissa leffana. Se kertoo 16-vuotiaasta intialaispojasta, joka haaksirikkoutuuu ja elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta!  Eniten kirjassa kiinnosti tapa, jolla poika päätti selviytyä hengissä tiikerin kanssa merellä ilman että se söisi hänet. (Tiikeri söi alkumatkasta seepran ja apinan, jotka myös haaksirikkoutuivat.)

Poika päätti kesyttää tiikerin. Menetelmänä hän käytti laajennettua versiota paljon huomiota saaneesta Shaping- eli Naksutin- (Clicker) eli ehdollistamismenetelmästä, jota minäkin olen käyttänyt Lennun ja Ronin kanssa aika hyvällä menestyksellä. Siinä vahvistetaan eläimen käytöstä juuri sillä sekunnilla, kun eläin käyttäytyy siten kuin ihminen toivoisi, palkitsemalla eläin ruualla tai millä tahansa, mikä aiheuttaa sille mielihyvää. Juju Shapingissä on siinä, että jokin ääni, esim. naksuttimen naksaus, assosioidaan eläimen mielessä niin vahvasti palkintoon (ruuan saamiseen), että pelkkä naksaus antaa sille mielihyvän tunteen (kunhan sitä seuraa myös se ruoka vähän myöhemmin). Näin saadaan kerrottua eläimelle sekunnin tarkkuudella juuri se asia, mitä ihminen siltä toivoo.

Kirjassa tätä menetelmää käytettiin myös negatiiviseen suuntaan: poika opetti tiikerille, että jos se lähestyy pojan reviiriä pelastusveneessä, poika alkaa keinuttaa venettä niin kovasti, että tiikeri alkaa voida pahoin (se oli altis merisairaudelle ja oksenteli veneessä). Hän myös ehdollisti veneen keinuttamisen kovaan, pistävään ääneen, joka syntyi pillillä. Koulutuksen loppuvaiheessa pelkkä pilliin puhallus sai eläimen pysymään tarkasti omalla reviirillään. Poika myös piti tiikerin hengissä kalastamalla ja syöttämällä sitä, hän tunsi pelon ohella suurta kiintymystä tiikeriin, se oli monen kuukauden ajan ainoa seuralainen matkalla. Ja hän ajoitti syöttämisen viisaasti niihin hetkiin, jolloin eläin vetäytyi omalle puolelleen venettä. Vaikka negatiivinen menetelmä tuntui väliin pahalta, se oli täysin perusteltua, koska vaihtoehtona oli se, että tiikeri raatelisi ja söisi hänetkin, kun ruoka kävi vähiin.

No niin, se taas mun lempiaiheestani...

Kerroin Rekulle, että on edesvastuutonta antaa noin mielenkiintoista tarinaa  luettavaksi viattomalle ihmiselle juuri nyt, kun pitäisi tehdä työtkin loppuun! Aloitin maanantaina viimeisen pyhäkoulu-oppikirjan taiton, joka valmistuu varmaan muutamassa päivässä. Ensi viikolla opetan Rekulle näitä taitto-ohjelman saloja, jotta hän voi tarvittaessa hiukan jatkaa tätä hommaa.  

Automatkan kuvasatoa, osa II

Maaseudulla näkyi enimmäkseen tuollaisia savi- ja bambumajoja, kyliin tultaessa alkoi esiintyä myös pieniä vaatimattomia taloja. Valebanaani, jonka suuria lehtiä näkyy tämänkin majan vierellä, ehkäisee tehokkaasti nälänhätää: sen juurakosta voi valmistaa kuivinakin aikoina syötävää ruokaa.

Kävimme syömässä sitä huhtikuussa yhden majassa asuvan perheen kotona; kyllä sitä pystyi syömään. Varmaan on parempaa kuin pettuleipä, jota Suomessa on syöty hädän aikoina.

Ohessa wc:n prototyyppi, jota tänne ovat lähetysjärjestöt yrittäneet lanseerata majojen takapihoille, missä nyt ei ole minkäänlaista huussia tai liian epäsiisti kuoppa/riuku-ratkaisu. Ihmettelin, eikö keskellä oleva reikä voisi olla reilusti pitempi, jolloin sekä pienet että suuret asiat varmasti osuvat kohdalle, mutta en oikein saanut vastausta, ehkä sitä ovat jo viisaammat riittävästi harkinneet.  ;=)

Maaseutu, jonka läpi ajoimme etelä-Etiopian läpi, oli suurelta osin tämän tapaista kuivaa aavikkoa tai pusikkoa.








Alla muistaakseni Negelle, missä Helena ja Tuula käyvät  n. joka kolmas viikko hankkimassa ruokaa ja lukemassa sähköpostinsa.

Viihtyisä kahvila löytyi usein matkan varrelta. Etiopia on varsinainen kahvimaa, sitä juodaan paljon ja kahvi on todella hyvää.

Söimme usein  tibsiä, lihapaloja savikupissa, jonka alaosassa on kuumia hiiliä pitämässä ruuan tulikuumana. Se on wotin ohella toinen kansallisruoka, joka myös tarjoillaan inseran kanssa. Aika rasvaista, mutta hyvää.

Mutta salaatit ja tuoreet vihannekset näyttävät puuttuvan ruokavaliosta!










Hevosten ja ehkä varsinkin aasien osa on aika kova: ne kantavat raskaita kuormia, usein niiden hännän ali (tai muualta) kulkevat hihnat hankaavat ihon rikki. Ja väliajat ne seisovat apaattisina jossain ilman vettä tai rehua. Niiden hyvinvointiin ei jakseta kiinnittää kovin paljon huomiota, ne ovat työtä varten. Mutta kun ajattelee, miten raskasta ihmistenkin elämä on, ja erityisesti miten naisia kohdellaan, tuo ei ole mikään ihme.

Paluumatkalla Awasasta kotiin Addikseen vieressäni istunut nuori tyttö alkoi vähitellen jutella kanssani, kun kuuli että työskentelen Mekane Yesus -kirkossa.  Hänellä oli ollut hyvin vaikea yö, oli pelännyt enemmän kuin koskaan ennen elämässään, kun joku mies oli uhannut pahoinpidellä hänet. Hän puhui erinomaista englantia, ja kertoi, että oli saanut hyvän koulutuksen (mikä on täällä aivan liian harvojen etuoikeus).  Hän oli kokenut paljon väkivaltaisuutta miesten taholta ja kuullut ystäviltään vielä pahempia asioita. Vaikka tiesin ennestään millainen valta miehellä on täällä vaimonsa suhteen, silti tarinat kauhistuttivat. (Tuli melkein mieleeni tuo afrikkalaisten orjien historiasta kertova Roots, Juuret, kauhutarinoineen.) Kerroin hänelle, että vaimojen pahoinpitelyä on muissakin maissa, mutta muualla naisilla on paremmat mahdollisuudet sanoutua irti väkivaltaisesta miehestään, hankkia työtä ja elää itsenäisesti. Ja miettiä kolme kertaa, ennenkuin avioituu väkivaltaisen henkilön kanssa.

Tyttö kertoi, miten hänen kulttuurissaan miehet ajattelevat, että kaikki mitä naiset tekevät, liittyy heihin: jos nainen pukeutuu johonkin sievään tai laittaa hiuksensa kauniisti, aivan kuin sitä ei tekisi lähinnä omaksi ilokseen. Ehdotin tytölle, että hän voisi perustaa pahoinpideltyjen vaimojen ja tyttöjen turvakodin, kun hänellä on tämä asia niin sydämellään, ja hän sanoi ajatelleensa sitä itsekin. 

Balen vuoristoa lähestyessämme puusto alkoi näyttää tuollaiselta aavemaiselta, ja väri oli todellakin lähinnä harmaa, ehkä pölyn ja kuivuuden vaikutuksesta.

Paikoin oli vihreämpääkin ja kauniimpaa.

Puurajan yläpuolella oli hyvin kaunista.

Missään en huomannut juuri ilman ohenemista, muut huomasivat. Mutta kuulemma tuli palaa hitaammin sen takia.

Arolla kasvoi tällaisia outoja kiviltä näyttäviä ja tuntuvia kasveja, joista kuitenkin selkeästi kasvoi versoja. Emme olleet varmoja mitä ne olivat.

Vuoriston ylitettyämme vierailimme Ginnirin sairaalassa. Kuulin, että kuivina aikoina potilaiden on moniin sairaaloihin tuotava oma vesikanisteri mukanaan, jos aikoo siellä peseytyä tai saada puhtaat petivaatteet!

Synnytyssali.

Sairaalaan kuului myös sisäkeittiö, mutta potilasruuan perusta, insera-letut ja wotti tehtiin avotulella pienessä pimeässä vajassa.

Kuvassa oikeassa alareunassa pino valmiita insera-lettuja.

Ja täällä valmistui savun keskellä inseran kanssa syötävä wotti.

Ehkä tämä on hyvinkin hygieeninen tapa: savu ja tuli tappavat varmaan tehokkaasti bakteerit!  ;=)














Alla nuori nainen paahtamassa kahvipapuja.

Vierailimme myös Ginnirissä koulussa, jossa oppilaita tuetaan hankkimalla heille Suomesta kummeja.  He saavat siellä ruuan kolmesti päivässä alkaen aamiaisesta, sillä koulussa oli huomattu etteivät he pystyneet keskittymään opetukseen, kun eivät saaneet kotona ruokaa.

He saavat myös uudet vaatteet kerran vuodessa ja saippuan joka toinen kuukausi (muistaakseni). Tämä kaikki on heille suuri asia. Lapset pelasivat pingistä sinne saapuessamme ja näyttivät terveiltä ja iloisilta.

Mulle oli hyvin tärkeää saada viimein tavata kummipoikani Kaaleb ja Sakarias, joiden puolesta olen vaihtelevalla menestyksellä rukoillut monia vuosia.
Vanhempi veli Kaaleb oli jo lopettanut koulun, mutta nuorempi Sakarias oli paikalla.

Tällainen ihana, kirkassilmäinen poika hänestä on tullut!! Kyllä oli aika hieno hetki halata häntä!

Hänen äitinsä kuoli aidsiin poikien ollessa pieni, mutta nyt hän nujakoi siellä poikajoukon keskellä aika tasapainoisen oloisena.










Matka oli rankkuudesta huolimatta onnistunut kaikin puolin, mutta nyt on ihana olla taas rauhassa kotona. Huomenna olisi hyvä päästä kirkon jälkeen ainakin alkuun taas taittotyöni kanssa, enää on 2,5 viikkoa jäljellä ja kaksi kirjaa pitäisi saada painokuntoon.  Rekku on käymässä Suomessa hankkimassa uutta viisumia, joten olen täällä itsekseni reilun viikon ajan.

Kuvia viikon jeeppimatkalta maaseudulle

Melko rankka mutta mielenkiintoinen reissu on nyt onnellisesti takana, mitään suurempia haavereita ei sattunut. Saavuin perjantaina 7 tunnin bussimatkan jälkeen yksin Awasalta Addikseen, ei tarvinnut edes ottaa täällä päässä minibussitaksia, kun bussi ajoikin tämän kaupunginosan läpi missä asun, sain kaikki vaatteeni likoon, otin ihanan suihkun ja nautin omasta wc:stä!  Toiset matkalaiset jäivät Awasaan, missä on nyt viikon ajan lähettikonferenssi.

Paluu bussissa Awasalta kotiin Addikseen oli sekin elämys: bussi oli tupaten täynnä, ja etiopialaiseen tapaan penkeillä istui paljon enemmän ihmisiä kuin mille ne on mitoitettu. Munkin polviini nojaili yks mies koko matkan ajan. Viereen osui kaunis nuori nainen, joka puhui englantia ja osoittautui kristityksi. (Yksinkertaisuuden vuoksi olen sanonut kaikille, että työskentelen vapaaehtoisena Mekane Yesus -kirkossa, mikä on lähes tottakin, työni koituu kirkon hyväksi.) (Koko 7 tunnin ajomatka maksoi 76 birriä, n. 3 euroa.)

Yksi avulias nuori mies kantoi kassini Awasassa hotellista saakka bussiin ja sai siitä 10 birriä, koska auttoi mua myös ostamaan lipun ja löytämään oikean bussin. (Se etu täällä on, että aina löytyy vapaaehtoisia apureita, jos maksaa hiukan, 10 birriä on iso raha, vaikka se on meillä vain 0,4 euroa.) Hotelli Awasassa näytti periaatteessa hienolta, mutta oli hyvin tunkkainen, ei ikkunaa, alkuun ei tullut vettä, myöhemmin tuli, mutta sähköt meni ;=), lukko oli remppa... Mutta hyvin siellä nukuin.

Itse automatka tehtiin Helenan jeepillä, tiet ovat maaseudulla niin kuoppaisia, että pikkuautolla oliskin erittäin hankalaa, ellei mahdotonta.

(Tämä on uskottava, vaikka ao. kuvassa kuoppia ei näy, mutta monin paikoin oli lähes vaikea pysyä penkillä.)

Noin yleisvaikutelmana matkasta sen verran, että se oli melko rankka: hyvin kuumaa (päivisin lähes +40 astetta), hyvin pölyistä (kaikki matkatavarat olivat iltaisin paksun pölyn peitossa), erityisen kuumaa oli, jos pölyn takia ei voinut pitää auton ikkunoita auki. Ja   lehmät, vuohet, lampaat, aasit, hevoset, koirat, kanat kulkivat kaikkialla vapaina, myös suurempien teiden laidoilla, eivätkä lainkaan piitanneet autoista vaan kävelivät surutta suoraan kohti. Ajoimme enimmillään klo 7:stä aamulla klo 20:een illalla, + lyhyet ruoka- ja kahvitauot.

Näimme monin paikoin kameleita, melko läheltäkin, mutta en missään vaiheessa päässyt toteuttamaan toivettani saada ottaa aivan lähikuvia aivan vierestä ja silitellä kamelia ;=)

Lisäksi reissun aikana nähtiin tavanomaisten lampaiden, aasien ym lisäksi marakatteja, paviaaneja, silkkiapinoita, kettuja, villisikoja, korppikotkia, nyaaloja (antilooppilaji) sekä digidikkejä (kissankokoisia minikauriita - en olisi uskonut olevan olemassakaan niin pieniä!)

(Kuvia on muuten erittäin vaikea saada onnistumaan, kun auringonpaiste on niin kova ja kirkas, ja varjot sen takia niin jyrkkiä.)

Maa ja multa oli monin paikoin väriltään tuota hyvin kaunista lähes oranssia.

Filtu, matkamme eteläisin kohde, missä Helena ja Tuula työskentelevät, on kuumaa seutua ja hyvin kuivaa ja pölyistä, puustokin harmaana pölystä n. 3 metrin korkeudelta. Se on samolialuetta, eli uskontona aslim (molemmissa sanoissa vokaalit harkitusti väärinpäin.)  Siksi siellä on pidettävä nilkkaan asti ulottuvaa hametta, hartiahuivia ja hiukset peittävää päähuivia.  Filtussa ei netti toimi, lähin nettiinpääsy-mahdollisuus on 3 tunnin ajomatkan päässä Negellissä. Kännykkäkin toimii vain satunnaisesti, sähköt satunnaisesti. Vettä on yleensä, ei aina. Suihkukin on, ja jos on sähköt, voi olla kuumaakin pesuvettä, mutta mä ainakin pesin siellä ollessani viileällä vedellä vadista, kun laitteet eivät silloin pelanneet.

Filtu on niin syrjäinen ja pieni kylä, että sieltä ei yleensä saa tuoreita vihanneksia, hedelmistä puhumattakaan. Eikä yleensä hyvää lihaa tai kalaa.

Kyllä täytyy sanoa, että hattua on nostettava noille sitkeille suomalaisille sisseille, jotka siellä jaksavat hameineen ja huiveineen elää pölyn ja kuumuuden keskellä, vailla yhteyksiä ulkomaailmaan ja ilman monipuolista ruokaa.

Mulla olisi siinä kyllä miettimistä, luulisin voivani jotenkin sopeutua huiveihin ja kuumuuteen ja ehkä pölyynkin, mutta vihannesten ja netin puute ottaisivat kaikkein kovimmalle. Eihän yhteyksiä ollut ennenkään, mutta silloin maailma oli muutenkin niin toisenlainen.

Yksi hyvä käytännön asia siellä oli: koko maailman parasta tuoretta rieskaa! Se leivotaan n. parin sentin paksuiseksi pyöreäksi leiväksi, ja on mun mielestä tuoreena parempaa kuin mikään muu leipä. Sitä taitaa saada Addiksestakin, mutta ei aina niin tuoreena, kun tuolta maalta pikkukojusta, missä se on juuri leivottu.

Helenan koti oli hyvin tilava, mutta muuten vaatimaton, ja hämähäkkejä oli joka paikassa, lähinnä katossa.

Onneksi pahin hämähäkkikammoni alkaa olla ohitse, muuten en olisi saanut nukuttua löydettyäni katostani toistakymmentä n. kämmenenkokoista hämistä (jalkoineen).
Edes moskiittoverkon alla.

Otti aika koville, kun siivosin huussin heti perille saavuttuamme, kun löysin sieltä niin suuria hämiksiä ja valtavia torakan raatoja.

Tiskatessanikin hätkähdin, kun taikinakulhon reunalta löytyi odottamatta tuollainen hepokatti.

Helenan luona käy nuori nainen pyykkäämässä, mutta myös itse pyykätään aika usein.

On sinänsä oikeastaan valtava ihme, että tänne mislumialueelle (vokaalit väärin) on syntynyt kristillinen seurakunta, vaikkakin pieni.

Kirkkoon mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta se riittää.

Kirkkoväki palaamassa majoihinsa jumiksen jälkeen.

Myöhemmin oli juhlaillallinen seurakuntalaisten kanssa, inseraa ja wottia.

Naisten elämä on raskasta. Jos olisi edes kunnollinen, tukeva ja korkea, hakkuupölkky ja terävä kirves, mutta ei ollut. Kirves oli erittäin tylsä.

Alueella on myös paljon samolipakolaisia, jotka asuvat kuivassa puskassa tuollaisissa purettavissa majoissa. He kulkevat veden perässä paikasta toiseen.

Kyllä heidän elämäänsä on suoraan sanoen aika sääli, ei tuo voi olla helppoa.

Pieni suorakaiteen mallinen kapine majan katolla on aurinkopaneeli (!!)

Alueelle on rakennettu valtava vesiallas, joka kerää sadevesiä ympäristöstään. Sen vesi näyttää länsimaisin silmin erittäin likaiselta ja leväiseltä, mutta hyvin moni perhe elää  tuon veden varassa.

Pääsimme osallistumaan samolihäihin, jotka sisälsivät syömistä, tanssiesityksiä (myös miehet ja naiset yhdessä), sekä paljon istuskelua ja odottelua.
En ole koskaan nähnyt morsianta (ei kuvassa), jolla olisi niin toivottoman surullinen ja ilmeetön katse, toivottavasti se liittyi vain juhliin eikä kuvastanut hänen todellisia tunteitaan.

Tässä nuori häävieras, millainenhan hänenkin tulevaisuutensa on tässä kulttuurissa?




Matkatarinat jatkuvat vähän myöhemmin...