Automatkan kuvasatoa, osa II

Maaseudulla näkyi enimmäkseen tuollaisia savi- ja bambumajoja, kyliin tultaessa alkoi esiintyä myös pieniä vaatimattomia taloja. Valebanaani, jonka suuria lehtiä näkyy tämänkin majan vierellä, ehkäisee tehokkaasti nälänhätää: sen juurakosta voi valmistaa kuivinakin aikoina syötävää ruokaa.

Kävimme syömässä sitä huhtikuussa yhden majassa asuvan perheen kotona; kyllä sitä pystyi syömään. Varmaan on parempaa kuin pettuleipä, jota Suomessa on syöty hädän aikoina.

Ohessa wc:n prototyyppi, jota tänne ovat lähetysjärjestöt yrittäneet lanseerata majojen takapihoille, missä nyt ei ole minkäänlaista huussia tai liian epäsiisti kuoppa/riuku-ratkaisu. Ihmettelin, eikö keskellä oleva reikä voisi olla reilusti pitempi, jolloin sekä pienet että suuret asiat varmasti osuvat kohdalle, mutta en oikein saanut vastausta, ehkä sitä ovat jo viisaammat riittävästi harkinneet.  ;=)

Maaseutu, jonka läpi ajoimme etelä-Etiopian läpi, oli suurelta osin tämän tapaista kuivaa aavikkoa tai pusikkoa.








Alla muistaakseni Negelle, missä Helena ja Tuula käyvät  n. joka kolmas viikko hankkimassa ruokaa ja lukemassa sähköpostinsa.

Viihtyisä kahvila löytyi usein matkan varrelta. Etiopia on varsinainen kahvimaa, sitä juodaan paljon ja kahvi on todella hyvää.

Söimme usein  tibsiä, lihapaloja savikupissa, jonka alaosassa on kuumia hiiliä pitämässä ruuan tulikuumana. Se on wotin ohella toinen kansallisruoka, joka myös tarjoillaan inseran kanssa. Aika rasvaista, mutta hyvää.

Mutta salaatit ja tuoreet vihannekset näyttävät puuttuvan ruokavaliosta!










Hevosten ja ehkä varsinkin aasien osa on aika kova: ne kantavat raskaita kuormia, usein niiden hännän ali (tai muualta) kulkevat hihnat hankaavat ihon rikki. Ja väliajat ne seisovat apaattisina jossain ilman vettä tai rehua. Niiden hyvinvointiin ei jakseta kiinnittää kovin paljon huomiota, ne ovat työtä varten. Mutta kun ajattelee, miten raskasta ihmistenkin elämä on, ja erityisesti miten naisia kohdellaan, tuo ei ole mikään ihme.

Paluumatkalla Awasasta kotiin Addikseen vieressäni istunut nuori tyttö alkoi vähitellen jutella kanssani, kun kuuli että työskentelen Mekane Yesus -kirkossa.  Hänellä oli ollut hyvin vaikea yö, oli pelännyt enemmän kuin koskaan ennen elämässään, kun joku mies oli uhannut pahoinpidellä hänet. Hän puhui erinomaista englantia, ja kertoi, että oli saanut hyvän koulutuksen (mikä on täällä aivan liian harvojen etuoikeus).  Hän oli kokenut paljon väkivaltaisuutta miesten taholta ja kuullut ystäviltään vielä pahempia asioita. Vaikka tiesin ennestään millainen valta miehellä on täällä vaimonsa suhteen, silti tarinat kauhistuttivat. (Tuli melkein mieleeni tuo afrikkalaisten orjien historiasta kertova Roots, Juuret, kauhutarinoineen.) Kerroin hänelle, että vaimojen pahoinpitelyä on muissakin maissa, mutta muualla naisilla on paremmat mahdollisuudet sanoutua irti väkivaltaisesta miehestään, hankkia työtä ja elää itsenäisesti. Ja miettiä kolme kertaa, ennenkuin avioituu väkivaltaisen henkilön kanssa.

Tyttö kertoi, miten hänen kulttuurissaan miehet ajattelevat, että kaikki mitä naiset tekevät, liittyy heihin: jos nainen pukeutuu johonkin sievään tai laittaa hiuksensa kauniisti, aivan kuin sitä ei tekisi lähinnä omaksi ilokseen. Ehdotin tytölle, että hän voisi perustaa pahoinpideltyjen vaimojen ja tyttöjen turvakodin, kun hänellä on tämä asia niin sydämellään, ja hän sanoi ajatelleensa sitä itsekin. 

Balen vuoristoa lähestyessämme puusto alkoi näyttää tuollaiselta aavemaiselta, ja väri oli todellakin lähinnä harmaa, ehkä pölyn ja kuivuuden vaikutuksesta.

Paikoin oli vihreämpääkin ja kauniimpaa.

Puurajan yläpuolella oli hyvin kaunista.

Missään en huomannut juuri ilman ohenemista, muut huomasivat. Mutta kuulemma tuli palaa hitaammin sen takia.

Arolla kasvoi tällaisia outoja kiviltä näyttäviä ja tuntuvia kasveja, joista kuitenkin selkeästi kasvoi versoja. Emme olleet varmoja mitä ne olivat.

Vuoriston ylitettyämme vierailimme Ginnirin sairaalassa. Kuulin, että kuivina aikoina potilaiden on moniin sairaaloihin tuotava oma vesikanisteri mukanaan, jos aikoo siellä peseytyä tai saada puhtaat petivaatteet!

Synnytyssali.

Sairaalaan kuului myös sisäkeittiö, mutta potilasruuan perusta, insera-letut ja wotti tehtiin avotulella pienessä pimeässä vajassa.

Kuvassa oikeassa alareunassa pino valmiita insera-lettuja.

Ja täällä valmistui savun keskellä inseran kanssa syötävä wotti.

Ehkä tämä on hyvinkin hygieeninen tapa: savu ja tuli tappavat varmaan tehokkaasti bakteerit!  ;=)














Alla nuori nainen paahtamassa kahvipapuja.

Vierailimme myös Ginnirissä koulussa, jossa oppilaita tuetaan hankkimalla heille Suomesta kummeja.  He saavat siellä ruuan kolmesti päivässä alkaen aamiaisesta, sillä koulussa oli huomattu etteivät he pystyneet keskittymään opetukseen, kun eivät saaneet kotona ruokaa.

He saavat myös uudet vaatteet kerran vuodessa ja saippuan joka toinen kuukausi (muistaakseni). Tämä kaikki on heille suuri asia. Lapset pelasivat pingistä sinne saapuessamme ja näyttivät terveiltä ja iloisilta.

Mulle oli hyvin tärkeää saada viimein tavata kummipoikani Kaaleb ja Sakarias, joiden puolesta olen vaihtelevalla menestyksellä rukoillut monia vuosia.
Vanhempi veli Kaaleb oli jo lopettanut koulun, mutta nuorempi Sakarias oli paikalla.

Tällainen ihana, kirkassilmäinen poika hänestä on tullut!! Kyllä oli aika hieno hetki halata häntä!

Hänen äitinsä kuoli aidsiin poikien ollessa pieni, mutta nyt hän nujakoi siellä poikajoukon keskellä aika tasapainoisen oloisena.










Matka oli rankkuudesta huolimatta onnistunut kaikin puolin, mutta nyt on ihana olla taas rauhassa kotona. Huomenna olisi hyvä päästä kirkon jälkeen ainakin alkuun taas taittotyöni kanssa, enää on 2,5 viikkoa jäljellä ja kaksi kirjaa pitäisi saada painokuntoon.  Rekku on käymässä Suomessa hankkimassa uutta viisumia, joten olen täällä itsekseni reilun viikon ajan.