Kotona!

Eilisillan ekat fiilikset, kun olin päivällä palannut:
"On vielä pää vähän pyörällä, valvoin yön koneessa lähes kokonaan, pari tuntia meni horroksessa. Juuri kun aikaisin aamulla alkoi todella väsyttää, kone alkoi laskeutua Istanbuliin. Sain koneessa jonkin vatsapöpön, hyvä ajoitus siinäkin, että tuli juuri siinä vaiheessa kun pääsin taas omaan hienoon kylppäriini(!)

Vielä eilisiltana kuuntelin sirkkojen siritystä, nyt on ulkona lähes äänetöntä, kuin haudassa olisi. En ollut tajunnutkaan, miten rauhoittavasti - vaikkakin yllättävän kovaäänisesti - sirkat sirittävät niin EA:ssa kuin Etiopiassakin.

Outoa ja ihanaa lenkkeillä lumessa ja pakkasessa ekan kerran! Enkä ollenkaan muistanut, miten ihana kotini on! Ja pesukone taas käytössä!!  Ja hanasta voi suoraan juoda vettä!  Tietokone näytti paljon hienommalta kuin muistin. Kohta pääsen suihkuun, joka sekin tuntuu niin ylelliseltä, on suihkuverhokin ja runsaasti kuumaa vettä!

Koira oli tietysti iloinen palatessani, mutta ei mitenkään hirveän paljon erilailla kuin palatessani normaalisti töistä pitkän päivän jälkeen. (Minä olin iloisempi!) Sehän elää aina täysillä nykyhetkessä eikä laske päiviä ja kuukausia, jotka emäntä viipyy poissa.  Ja sijaisemäntä on ollut erityisen onnistunut."

---

Olen raijannut kaikki varastossa olleet laatikot täynnä kodin irtotavaraa keskelle olohuonetta; tuntuu että omaisuutta on aivan Valtavasti!  En takuulla vähään aikaan ostele mitään, vaatteitakin on vaikka muille jakaa!  Elin suurin piirtein koko 7 kuukautta samoissa oranssin värisissä polvihousuissa ja kolmessa t-paidassa, joita pesin vuorotellen. Olisin oikeastaan voinut jättää kaiken varastoon muutamaksi kuukaudeksi ja katsoa alanko oikeasti tarvita sieltä jotain... ;=)    No, tumput olis tarpeen ja talvikengät, eivät ole vielä löytyneet, tumput ostan tänään; talvikenkien osalta selviän ehkä eteläafrikkalaisilla lenkkareillani...

Mä, joka olen aina syvällä rintaäänellä puhunut tiedostojen varmistuksista ja ihmetellyt, kun muilta voi hävitä kaikki tärkeät tiedot kun läppäri rikkoutuu - multa on ilmeisesti hävinnyt kaikki osoite- ja puhelintietoni!!! Se taisikin olla tärkeä opetus!  Kaikki yhteystietonihan olivat sekä puhelimessa että läppärissä, ipadissä ja vielä netissä iCloud-varmistuksessa. Mutta kun nuo vimpaimet ryöstettiin, niin ryöstäjä varmasti myi ne jollekin, joka tietysti poisti niistä kaikki mun yhteystietoni. Silloin ne poistuivat automaattisesti myös iCloudista, mihin ne oli asetettu automaattisesti "varmistumaan".  Ja kotiin tullessani en tajunnut, että kun avasin ison tietokoneeni täällä, niin ne poistuivat icloudin myötä siitäkin!!!  Olen ollut kyllä aika Tonttu suoraan sanoen! 

Mutta siis: jos haluat ja siltä tuntuu, niin soita vapaasti tännepäin, laitan aina joskus puhelimen kiinni, mutta muutoin vältyn sitten kännynumerosi etsimiseltä Enirosta tai muualta.  (Mulla ei vielä ole suomalaista sim-korttia, mutta todennäköisesti illalla on, ja numeroni on toivottavasti se sama vanha.)

Olen vähitellen oivaltanut, että Afrikan-jakson lähes täydellisen onnistumisen takana on yksi selkeä ja aivan ilmeinen Syy: Jumalan varjelus ja ystävien ja omaisten esirukous. Myös se traumaattisin tapahtuma, omaisuuteni ryöstö (ja mun jonkinasteinen pahoinpitely)  oli sen laatuinen, että siitä olisi voinut jäädä melkoiset traumat vuosien ajalle. Mutta ei tunnu jääneen (edelleen harkitsen EA:aan paluuta jossain vaiheessa), vaan senkin keskellä näkyi Jumalan väliintulo ja lähes täydellinen suojelu.

Joten sydämellinen kiitos teille, esirukoilijat!  Teitä on aika paljon enemmän, kuin mitä on ollut kommentoijia,  jotkut ovat mieluummin reagineet asioihin  emailin kautta ja kertoneet kuulumisiaan.  Kiitos!
Päätän todennäköisesti blogin tähän.

Lähdön kynnyksellä

Puoli tuntia kentälle lähtöön, neljät läksiäiset vietetty. Olen ollut hyvin ihmeissäni siitä määrästä muistamisia ja juhlia, joita tässä on viime päivinä ollut, tänään kävimme lounaalla koko Mekane Yesus -kirkon johtajan kanssa!
Rekun kanssa viimeiset juhlakahvit lounaan jälkeen, aikaisemmin viikolla tämän vierastalon lähettien järjestämä juhla tulijoille ja menijöille ja sitten vielä viimeinen raamis, missä lähtijät siunattiin!  Ei tässä -  pääosin Lähetysseuran väen joukossa - näytä jäävän edes yksi kylväjäläinen lyhempiaikainen työntekijäkään huomiotta!

Työt saatiin lähes valmiiksi, hiukan jää vielä Rekulle yhden asian viimeistelyä, ellen ehdi sitä tässä enää, mutta kyllä on ollut aikamoisen hyvä ajoitus kaiken kanssa!

Olen hyvin ihmeissäni ja iloinen!  

Kiitos!

Viimeinen jumis Etiopian IEC:ssä on takana, saarna oli taas tavattoman hyvä. Niissä on viime viikkoina käyty läpi noita Jeesuksen mullistavia MINÄ OLEN - lausumia, nyt oli vuorossa "Minä olen lammasten paimen" ja "Minä olen ovi". Täällä vertaus tulee lähelle arkea, kun lampaita ja paimenia on joka paikassa, eikä heillä ole yleensä mitään suljettua aitausta lampailleen. Sen sijaan he kyhäävät sellaisen kivistä ja ohdakkeista jättäen yhteen kohtaan sisäänmenoaukon. He laskevat jokaisen lampaan sen sujahtaessa aukosta sisään, ja asettuvat sitten itse poikittain oviaukkoon. He ovat kirjaimellisesti lampaittensa ovi.

Yhtä lammasta viedään pick-upin lavalla jonnekin, varmaan juhlaillallisia varten.  (Toivottavasti se ei joudu olemaan kovin kauaa janoissaan ennen teurastusta.)

Olen moniin asioihin tottunut melko hyvin, mutta aina vaan jaksaa hämmästyttää ja huvittaa omin päin, ilman ketään ihmisiä, täällä Addiksessakin liikkuva karja!

Tuolta ostin juuri muutaman kilon porkkanoita. Täytyy sanoa, että ne ovat usein huomattavasti maukkaampia ja makeampia kuin Suomessa, vaikka aluksi keskityin vain kapinoimaan niiden vaatimaa pesu-, myrkytys- ja kuorimiskäsittelyä vastaan.

Viimeinen (?) insera syöty Rekun kanssa, tuosta riitti hyvin jakaa molemmille. Sormin syönti ei ole ollut mulle missään vaiheessa ongelma, paitsi spagetin kanssa!  ;=D


Kuulin aamulla ilouutisen: Päivi on löytänyt hyvän asunnon Fallkullanin kartanon läheltä Tapanilasta, seudulta, jossa mäkin tykkäisin asua!  Tämä on siis nyt se 50:s kiitosaihe tän vuorottelun aikana, olin sitä hänen puolestaan aika tavalla jännännyt.

Ihmeitä ja johdatuksia tuntuu nyt satelevan - ja jopa mulle, joka on koko ikänsä ajatellut, että jotkut hurskaat niitä enemmän kokevat, en minä.
En oikein jaksa uskoa todeksi!  Olenkohan ollut tähänastisessa elämässäni jatkuvasti hakoteillä??     ;-)

Aafrikan-aika käymässä vähiin!

Jännä juttu, että vaikka koko tämän 7 kuukauden aikana en ole oikeastaan kaivannut Suomeen, ajan täällä huvetessa olen tullut kärsimättömäksi päästä taas omaan, tuttuun kotiin, raikkaisiin pakkasiin, oman koiran luo ja omaisten pariin. Uskomatonta!  Vielä marraskuun lopulla Ritva kyseli, onko koti-ikävä ja olisinko iloinen, jos Etiopiaan-lähtö ei toteutuisikaan vaan nyt olisi edessä suora lento Suomeen. Silloin sanoin että ilman muuta olisin pettynyt, en halua vielä kotiin, seikkailu on vielä kesken! Ja nyt kun lähtö on ovella, I can hardly wait!!!  (Yksi mukava seuraus tästä reissusta on ollut: englanninpuheeni on hiukan petraantunut, kun varsinkin EA:ssa se oli ainoa kommunikointikieli.)

Kone lähtee aamuyöllä klo 02 ensi lauantaina 2.3., joten lähdemme kentälle perjantai-iltana, ajoissa toivottavasti, jotta Rekku pääsee sitten rauhassa takaisin nukkumaan. Istanbulissa on koneenvaihto lauantai-aamuna aikaisin. Ja sitten tavataan Mr Lennarth pitkästä aikaa!  - Ihmisten kanssa on sentään ollut email-yhteys, herran kanssa ei sitäkään ;=D

Sain  vielä muutama päivä sitten Lainalta Lumimaisema-kortin, jotta osaan vähän varautua uusiin maisemiin, kiitos!! Jännä, että vaikka nyt on niin paljon paremmat yhteydet Suomen ja Aafrikan maiden välillä kuin muinoin on ollut, niin maaposti on huomattavasti hidastunut, se kestää reilusti pitempään kuin sen viikon, minkä kesti ennen vanhaan.

Vaikka nautin joka päivä Auringosta ja +24 -- +28 asteen lämmöstä, odotan myös Suomen raikkaita säitä. Lämpö aiheuttaa sen, etten ole tainnut esim. hölkätä juuri lainkaan näiden kuukausien aikana, kun Suomen viileissä säissä koiralenkki muuttuu helposti hölkäksi vähän väliä.

Olen viime päivinä lukenut iltaisin uskomatonta seviytymistarinaa Piin elämä, joka näkyy menevän nyt myös Tennispalatsissa leffana. Se kertoo 16-vuotiaasta intialaispojasta, joka haaksirikkoutuuu ja elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta!  Eniten kirjassa kiinnosti tapa, jolla poika päätti selviytyä hengissä tiikerin kanssa merellä ilman että se söisi hänet. (Tiikeri söi alkumatkasta seepran ja apinan, jotka myös haaksirikkoutuivat.)

Poika päätti kesyttää tiikerin. Menetelmänä hän käytti laajennettua versiota paljon huomiota saaneesta Shaping- eli Naksutin- (Clicker) eli ehdollistamismenetelmästä, jota minäkin olen käyttänyt Lennun ja Ronin kanssa aika hyvällä menestyksellä. Siinä vahvistetaan eläimen käytöstä juuri sillä sekunnilla, kun eläin käyttäytyy siten kuin ihminen toivoisi, palkitsemalla eläin ruualla tai millä tahansa, mikä aiheuttaa sille mielihyvää. Juju Shapingissä on siinä, että jokin ääni, esim. naksuttimen naksaus, assosioidaan eläimen mielessä niin vahvasti palkintoon (ruuan saamiseen), että pelkkä naksaus antaa sille mielihyvän tunteen (kunhan sitä seuraa myös se ruoka vähän myöhemmin). Näin saadaan kerrottua eläimelle sekunnin tarkkuudella juuri se asia, mitä ihminen siltä toivoo.

Kirjassa tätä menetelmää käytettiin myös negatiiviseen suuntaan: poika opetti tiikerille, että jos se lähestyy pojan reviiriä pelastusveneessä, poika alkaa keinuttaa venettä niin kovasti, että tiikeri alkaa voida pahoin (se oli altis merisairaudelle ja oksenteli veneessä). Hän myös ehdollisti veneen keinuttamisen kovaan, pistävään ääneen, joka syntyi pillillä. Koulutuksen loppuvaiheessa pelkkä pilliin puhallus sai eläimen pysymään tarkasti omalla reviirillään. Poika myös piti tiikerin hengissä kalastamalla ja syöttämällä sitä, hän tunsi pelon ohella suurta kiintymystä tiikeriin, se oli monen kuukauden ajan ainoa seuralainen matkalla. Ja hän ajoitti syöttämisen viisaasti niihin hetkiin, jolloin eläin vetäytyi omalle puolelleen venettä. Vaikka negatiivinen menetelmä tuntui väliin pahalta, se oli täysin perusteltua, koska vaihtoehtona oli se, että tiikeri raatelisi ja söisi hänetkin, kun ruoka kävi vähiin.

No niin, se taas mun lempiaiheestani...

Kerroin Rekulle, että on edesvastuutonta antaa noin mielenkiintoista tarinaa  luettavaksi viattomalle ihmiselle juuri nyt, kun pitäisi tehdä työtkin loppuun! Aloitin maanantaina viimeisen pyhäkoulu-oppikirjan taiton, joka valmistuu varmaan muutamassa päivässä. Ensi viikolla opetan Rekulle näitä taitto-ohjelman saloja, jotta hän voi tarvittaessa hiukan jatkaa tätä hommaa.  

Automatkan kuvasatoa, osa II

Maaseudulla näkyi enimmäkseen tuollaisia savi- ja bambumajoja, kyliin tultaessa alkoi esiintyä myös pieniä vaatimattomia taloja. Valebanaani, jonka suuria lehtiä näkyy tämänkin majan vierellä, ehkäisee tehokkaasti nälänhätää: sen juurakosta voi valmistaa kuivinakin aikoina syötävää ruokaa.

Kävimme syömässä sitä huhtikuussa yhden majassa asuvan perheen kotona; kyllä sitä pystyi syömään. Varmaan on parempaa kuin pettuleipä, jota Suomessa on syöty hädän aikoina.

Ohessa wc:n prototyyppi, jota tänne ovat lähetysjärjestöt yrittäneet lanseerata majojen takapihoille, missä nyt ei ole minkäänlaista huussia tai liian epäsiisti kuoppa/riuku-ratkaisu. Ihmettelin, eikö keskellä oleva reikä voisi olla reilusti pitempi, jolloin sekä pienet että suuret asiat varmasti osuvat kohdalle, mutta en oikein saanut vastausta, ehkä sitä ovat jo viisaammat riittävästi harkinneet.  ;=)

Maaseutu, jonka läpi ajoimme etelä-Etiopian läpi, oli suurelta osin tämän tapaista kuivaa aavikkoa tai pusikkoa.








Alla muistaakseni Negelle, missä Helena ja Tuula käyvät  n. joka kolmas viikko hankkimassa ruokaa ja lukemassa sähköpostinsa.

Viihtyisä kahvila löytyi usein matkan varrelta. Etiopia on varsinainen kahvimaa, sitä juodaan paljon ja kahvi on todella hyvää.

Söimme usein  tibsiä, lihapaloja savikupissa, jonka alaosassa on kuumia hiiliä pitämässä ruuan tulikuumana. Se on wotin ohella toinen kansallisruoka, joka myös tarjoillaan inseran kanssa. Aika rasvaista, mutta hyvää.

Mutta salaatit ja tuoreet vihannekset näyttävät puuttuvan ruokavaliosta!










Hevosten ja ehkä varsinkin aasien osa on aika kova: ne kantavat raskaita kuormia, usein niiden hännän ali (tai muualta) kulkevat hihnat hankaavat ihon rikki. Ja väliajat ne seisovat apaattisina jossain ilman vettä tai rehua. Niiden hyvinvointiin ei jakseta kiinnittää kovin paljon huomiota, ne ovat työtä varten. Mutta kun ajattelee, miten raskasta ihmistenkin elämä on, ja erityisesti miten naisia kohdellaan, tuo ei ole mikään ihme.

Paluumatkalla Awasasta kotiin Addikseen vieressäni istunut nuori tyttö alkoi vähitellen jutella kanssani, kun kuuli että työskentelen Mekane Yesus -kirkossa.  Hänellä oli ollut hyvin vaikea yö, oli pelännyt enemmän kuin koskaan ennen elämässään, kun joku mies oli uhannut pahoinpidellä hänet. Hän puhui erinomaista englantia, ja kertoi, että oli saanut hyvän koulutuksen (mikä on täällä aivan liian harvojen etuoikeus).  Hän oli kokenut paljon väkivaltaisuutta miesten taholta ja kuullut ystäviltään vielä pahempia asioita. Vaikka tiesin ennestään millainen valta miehellä on täällä vaimonsa suhteen, silti tarinat kauhistuttivat. (Tuli melkein mieleeni tuo afrikkalaisten orjien historiasta kertova Roots, Juuret, kauhutarinoineen.) Kerroin hänelle, että vaimojen pahoinpitelyä on muissakin maissa, mutta muualla naisilla on paremmat mahdollisuudet sanoutua irti väkivaltaisesta miehestään, hankkia työtä ja elää itsenäisesti. Ja miettiä kolme kertaa, ennenkuin avioituu väkivaltaisen henkilön kanssa.

Tyttö kertoi, miten hänen kulttuurissaan miehet ajattelevat, että kaikki mitä naiset tekevät, liittyy heihin: jos nainen pukeutuu johonkin sievään tai laittaa hiuksensa kauniisti, aivan kuin sitä ei tekisi lähinnä omaksi ilokseen. Ehdotin tytölle, että hän voisi perustaa pahoinpideltyjen vaimojen ja tyttöjen turvakodin, kun hänellä on tämä asia niin sydämellään, ja hän sanoi ajatelleensa sitä itsekin. 

Balen vuoristoa lähestyessämme puusto alkoi näyttää tuollaiselta aavemaiselta, ja väri oli todellakin lähinnä harmaa, ehkä pölyn ja kuivuuden vaikutuksesta.

Paikoin oli vihreämpääkin ja kauniimpaa.

Puurajan yläpuolella oli hyvin kaunista.

Missään en huomannut juuri ilman ohenemista, muut huomasivat. Mutta kuulemma tuli palaa hitaammin sen takia.

Arolla kasvoi tällaisia outoja kiviltä näyttäviä ja tuntuvia kasveja, joista kuitenkin selkeästi kasvoi versoja. Emme olleet varmoja mitä ne olivat.

Vuoriston ylitettyämme vierailimme Ginnirin sairaalassa. Kuulin, että kuivina aikoina potilaiden on moniin sairaaloihin tuotava oma vesikanisteri mukanaan, jos aikoo siellä peseytyä tai saada puhtaat petivaatteet!

Synnytyssali.

Sairaalaan kuului myös sisäkeittiö, mutta potilasruuan perusta, insera-letut ja wotti tehtiin avotulella pienessä pimeässä vajassa.

Kuvassa oikeassa alareunassa pino valmiita insera-lettuja.

Ja täällä valmistui savun keskellä inseran kanssa syötävä wotti.

Ehkä tämä on hyvinkin hygieeninen tapa: savu ja tuli tappavat varmaan tehokkaasti bakteerit!  ;=)














Alla nuori nainen paahtamassa kahvipapuja.

Vierailimme myös Ginnirissä koulussa, jossa oppilaita tuetaan hankkimalla heille Suomesta kummeja.  He saavat siellä ruuan kolmesti päivässä alkaen aamiaisesta, sillä koulussa oli huomattu etteivät he pystyneet keskittymään opetukseen, kun eivät saaneet kotona ruokaa.

He saavat myös uudet vaatteet kerran vuodessa ja saippuan joka toinen kuukausi (muistaakseni). Tämä kaikki on heille suuri asia. Lapset pelasivat pingistä sinne saapuessamme ja näyttivät terveiltä ja iloisilta.

Mulle oli hyvin tärkeää saada viimein tavata kummipoikani Kaaleb ja Sakarias, joiden puolesta olen vaihtelevalla menestyksellä rukoillut monia vuosia.
Vanhempi veli Kaaleb oli jo lopettanut koulun, mutta nuorempi Sakarias oli paikalla.

Tällainen ihana, kirkassilmäinen poika hänestä on tullut!! Kyllä oli aika hieno hetki halata häntä!

Hänen äitinsä kuoli aidsiin poikien ollessa pieni, mutta nyt hän nujakoi siellä poikajoukon keskellä aika tasapainoisen oloisena.










Matka oli rankkuudesta huolimatta onnistunut kaikin puolin, mutta nyt on ihana olla taas rauhassa kotona. Huomenna olisi hyvä päästä kirkon jälkeen ainakin alkuun taas taittotyöni kanssa, enää on 2,5 viikkoa jäljellä ja kaksi kirjaa pitäisi saada painokuntoon.  Rekku on käymässä Suomessa hankkimassa uutta viisumia, joten olen täällä itsekseni reilun viikon ajan.

Kuvia viikon jeeppimatkalta maaseudulle

Melko rankka mutta mielenkiintoinen reissu on nyt onnellisesti takana, mitään suurempia haavereita ei sattunut. Saavuin perjantaina 7 tunnin bussimatkan jälkeen yksin Awasalta Addikseen, ei tarvinnut edes ottaa täällä päässä minibussitaksia, kun bussi ajoikin tämän kaupunginosan läpi missä asun, sain kaikki vaatteeni likoon, otin ihanan suihkun ja nautin omasta wc:stä!  Toiset matkalaiset jäivät Awasaan, missä on nyt viikon ajan lähettikonferenssi.

Paluu bussissa Awasalta kotiin Addikseen oli sekin elämys: bussi oli tupaten täynnä, ja etiopialaiseen tapaan penkeillä istui paljon enemmän ihmisiä kuin mille ne on mitoitettu. Munkin polviini nojaili yks mies koko matkan ajan. Viereen osui kaunis nuori nainen, joka puhui englantia ja osoittautui kristityksi. (Yksinkertaisuuden vuoksi olen sanonut kaikille, että työskentelen vapaaehtoisena Mekane Yesus -kirkossa, mikä on lähes tottakin, työni koituu kirkon hyväksi.) (Koko 7 tunnin ajomatka maksoi 76 birriä, n. 3 euroa.)

Yksi avulias nuori mies kantoi kassini Awasassa hotellista saakka bussiin ja sai siitä 10 birriä, koska auttoi mua myös ostamaan lipun ja löytämään oikean bussin. (Se etu täällä on, että aina löytyy vapaaehtoisia apureita, jos maksaa hiukan, 10 birriä on iso raha, vaikka se on meillä vain 0,4 euroa.) Hotelli Awasassa näytti periaatteessa hienolta, mutta oli hyvin tunkkainen, ei ikkunaa, alkuun ei tullut vettä, myöhemmin tuli, mutta sähköt meni ;=), lukko oli remppa... Mutta hyvin siellä nukuin.

Itse automatka tehtiin Helenan jeepillä, tiet ovat maaseudulla niin kuoppaisia, että pikkuautolla oliskin erittäin hankalaa, ellei mahdotonta.

(Tämä on uskottava, vaikka ao. kuvassa kuoppia ei näy, mutta monin paikoin oli lähes vaikea pysyä penkillä.)

Noin yleisvaikutelmana matkasta sen verran, että se oli melko rankka: hyvin kuumaa (päivisin lähes +40 astetta), hyvin pölyistä (kaikki matkatavarat olivat iltaisin paksun pölyn peitossa), erityisen kuumaa oli, jos pölyn takia ei voinut pitää auton ikkunoita auki. Ja   lehmät, vuohet, lampaat, aasit, hevoset, koirat, kanat kulkivat kaikkialla vapaina, myös suurempien teiden laidoilla, eivätkä lainkaan piitanneet autoista vaan kävelivät surutta suoraan kohti. Ajoimme enimmillään klo 7:stä aamulla klo 20:een illalla, + lyhyet ruoka- ja kahvitauot.

Näimme monin paikoin kameleita, melko läheltäkin, mutta en missään vaiheessa päässyt toteuttamaan toivettani saada ottaa aivan lähikuvia aivan vierestä ja silitellä kamelia ;=)

Lisäksi reissun aikana nähtiin tavanomaisten lampaiden, aasien ym lisäksi marakatteja, paviaaneja, silkkiapinoita, kettuja, villisikoja, korppikotkia, nyaaloja (antilooppilaji) sekä digidikkejä (kissankokoisia minikauriita - en olisi uskonut olevan olemassakaan niin pieniä!)

(Kuvia on muuten erittäin vaikea saada onnistumaan, kun auringonpaiste on niin kova ja kirkas, ja varjot sen takia niin jyrkkiä.)

Maa ja multa oli monin paikoin väriltään tuota hyvin kaunista lähes oranssia.

Filtu, matkamme eteläisin kohde, missä Helena ja Tuula työskentelevät, on kuumaa seutua ja hyvin kuivaa ja pölyistä, puustokin harmaana pölystä n. 3 metrin korkeudelta. Se on samolialuetta, eli uskontona aslim (molemmissa sanoissa vokaalit harkitusti väärinpäin.)  Siksi siellä on pidettävä nilkkaan asti ulottuvaa hametta, hartiahuivia ja hiukset peittävää päähuivia.  Filtussa ei netti toimi, lähin nettiinpääsy-mahdollisuus on 3 tunnin ajomatkan päässä Negellissä. Kännykkäkin toimii vain satunnaisesti, sähköt satunnaisesti. Vettä on yleensä, ei aina. Suihkukin on, ja jos on sähköt, voi olla kuumaakin pesuvettä, mutta mä ainakin pesin siellä ollessani viileällä vedellä vadista, kun laitteet eivät silloin pelanneet.

Filtu on niin syrjäinen ja pieni kylä, että sieltä ei yleensä saa tuoreita vihanneksia, hedelmistä puhumattakaan. Eikä yleensä hyvää lihaa tai kalaa.

Kyllä täytyy sanoa, että hattua on nostettava noille sitkeille suomalaisille sisseille, jotka siellä jaksavat hameineen ja huiveineen elää pölyn ja kuumuuden keskellä, vailla yhteyksiä ulkomaailmaan ja ilman monipuolista ruokaa.

Mulla olisi siinä kyllä miettimistä, luulisin voivani jotenkin sopeutua huiveihin ja kuumuuteen ja ehkä pölyynkin, mutta vihannesten ja netin puute ottaisivat kaikkein kovimmalle. Eihän yhteyksiä ollut ennenkään, mutta silloin maailma oli muutenkin niin toisenlainen.

Yksi hyvä käytännön asia siellä oli: koko maailman parasta tuoretta rieskaa! Se leivotaan n. parin sentin paksuiseksi pyöreäksi leiväksi, ja on mun mielestä tuoreena parempaa kuin mikään muu leipä. Sitä taitaa saada Addiksestakin, mutta ei aina niin tuoreena, kun tuolta maalta pikkukojusta, missä se on juuri leivottu.

Helenan koti oli hyvin tilava, mutta muuten vaatimaton, ja hämähäkkejä oli joka paikassa, lähinnä katossa.

Onneksi pahin hämähäkkikammoni alkaa olla ohitse, muuten en olisi saanut nukuttua löydettyäni katostani toistakymmentä n. kämmenenkokoista hämistä (jalkoineen).
Edes moskiittoverkon alla.

Otti aika koville, kun siivosin huussin heti perille saavuttuamme, kun löysin sieltä niin suuria hämiksiä ja valtavia torakan raatoja.

Tiskatessanikin hätkähdin, kun taikinakulhon reunalta löytyi odottamatta tuollainen hepokatti.

Helenan luona käy nuori nainen pyykkäämässä, mutta myös itse pyykätään aika usein.

On sinänsä oikeastaan valtava ihme, että tänne mislumialueelle (vokaalit väärin) on syntynyt kristillinen seurakunta, vaikkakin pieni.

Kirkkoon mahtuu parikymmentä ihmistä, mutta se riittää.

Kirkkoväki palaamassa majoihinsa jumiksen jälkeen.

Myöhemmin oli juhlaillallinen seurakuntalaisten kanssa, inseraa ja wottia.

Naisten elämä on raskasta. Jos olisi edes kunnollinen, tukeva ja korkea, hakkuupölkky ja terävä kirves, mutta ei ollut. Kirves oli erittäin tylsä.

Alueella on myös paljon samolipakolaisia, jotka asuvat kuivassa puskassa tuollaisissa purettavissa majoissa. He kulkevat veden perässä paikasta toiseen.

Kyllä heidän elämäänsä on suoraan sanoen aika sääli, ei tuo voi olla helppoa.

Pieni suorakaiteen mallinen kapine majan katolla on aurinkopaneeli (!!)

Alueelle on rakennettu valtava vesiallas, joka kerää sadevesiä ympäristöstään. Sen vesi näyttää länsimaisin silmin erittäin likaiselta ja leväiseltä, mutta hyvin moni perhe elää  tuon veden varassa.

Pääsimme osallistumaan samolihäihin, jotka sisälsivät syömistä, tanssiesityksiä (myös miehet ja naiset yhdessä), sekä paljon istuskelua ja odottelua.
En ole koskaan nähnyt morsianta (ei kuvassa), jolla olisi niin toivottoman surullinen ja ilmeetön katse, toivottavasti se liittyi vain juhliin eikä kuvastanut hänen todellisia tunteitaan.

Tässä nuori häävieras, millainenhan hänenkin tulevaisuutensa on tässä kulttuurissa?




Matkatarinat jatkuvat vähän myöhemmin...

Automatkalle Ginniriin, Filtuun ja Awasalle

Huomenaamuna toivon mukaan lähdemme sinne viikon reissulle, jossa en varmaan pääse juuri nettiin. Aloitin tänään malaria-lääkityksen, kun ne nyt tuli hankittua; ovat aika tyyriitä lääkkeitä, mutta ehkä se on sen väärti. Helena ja Tuula tulivat yllättäen katsomaan mua tänne aamupäivällä, he yöpyvät NLM:n vierastalossa (Norwegian Lutheran Mission) toisella puolella Addista.  Otan vettä, kahvia ja kuivalihaa mukaan sen verran että pärjään yönkin autossa, jos tulee haaveri matkalla; aina voi rengas puhjeta tms.

Olen tänään kuunnellut koko päivän joululauluja taustana tän taiton kanssa, onhan sitä joulun juhlimisen aihetta koko ajan.

Lataan yön aikana ipadin, kännyn ja kameran ja otan vara-akun mukaan, sillä voi ladata kaikkia kolmea. Kuvia on tarkoitus ottaa paljon. Ehkä myös tapaan Ginnirissä kaksi kummipoikaani, jotka sain monta vuotta sitten.

PS. Olipa hyvä kirjoitus jonkun ttänne tuomassa Kotimaa-lehdessä 24.1. Kirsi Leikola kertoi etiopialaisten kauniista ja siunaavasta puhetavasta...

Markkinat

Tänään oli hyväntekeväisyys-markkinat, joissa myytiin paikallisia käsitöitä täkäläisittäin aika korkeaan hintaan.

Tavaroita oli mukava katsella, siihen on Suomessa  tottunut. Tavallisissa kaupoissa on  joutunut oppimaan pois tavasta "ostaa katsomalla", kun tavarat ovat jossain kopperon uumenissa myyjän takana; täytyy heti ovesta sisään tullessaan jo tietää tarkasti mitä tarvitsee.  Ostelin nyt silti aika vähän, laukut on jo aika täynnä. Huivin sentään löysin Filtun matkalle.
Kirppukarkote on vielä hakusessa. Toisaalta, en ole huomannut, että takseissa olisivat kirput syöneet, joten ehken ole niin altis niille.

Olen ladannut lainaläppäriin Googlen oman Chrome-selaimen, joka tuntuu toimivan tässä paljon Firefoxia paremmin.  Hyvä löydös!

Ihanaa saada kohta taas koti ihan omaan käyttöön, yksi matkaaja palaa Suomeen iltakoneella.

Lennarth täyttää tänään 9v!

Sittenkin automatkalle Ginniriin ja Filtuun

Olen nyt siis sittenkin lähdössä viikon päästä tuolle viikon kestävälle autoreissulle Ginnirin (kartassa Oromia-nimen alla) ja Filtun (eteläisin pallukka) suuntaan, yhteensä n. 2000 km. Joulua vietimme Metussa lännempänä (vaaleamman sininen pallukka).

Olin alkuun hiukan epäileväinen matkan suhteen, kun se kestää sentään viikon, ja mulla on nyt korkein prioriteetti saada tämä oma työni hyvään vaiheeseen ennen lähtöäni eli valmiiden oppikirja-aineistojen saattaminen painokuntoon.  Lisäksi mietin, tulisiko reissusta omalta kannaltani liiaksi työnmakuinen tässä keskellä sapattivuotta, kun se suuntautuu Kylväjän työalueille ja mukaan on tulossa kaksi meidän itä-Afrikan-lähettiä, Helena ja Tuula, sekä yksi työntekijä, Hasse. Mutta mitä enemmän Helena tyypillisen kuivaan ja "inhorealistiseen" tyyliinsä kertoi matkan hankaluuksista - hyvin kuumaa, autossa ei ilmastointia, ilma ohutta, paikoin vaikea hengittää, olemattomat saniteettitilat, majapaikoissa torakoita enemmän kirppuja, perillä oltava nilkkaan asti ulottuvassa hameessa ja huivi päässä, ruokana vain inseraa ja wottia (sitä hapanlettua ja tulista lihakastiketta), joista saa usein ripulin - sitä enemmän aloin kallistua lähdön kannalle. Ja nyt on jo ihan jännittävän odottava mieli, Negelin ja Filtun välillä on kuulemma kansallispuistoalue. 

Jos matka toteutuu, voin avustaa Ginnirissä kuvaamalla kaikki 50 Kylväjän kummilasta.

Matkareppuun aion pakata sen pitkän hameen ja huivin ohella runsaasti wc-paprua, kosteita baby wipes (hankittu E-Afrikasta),  ipadin (joka sisältää paljon lukemista ja Etiopian offline-kartan), vara-akun kameraan, fikkarin, lämpimän ponchon (yöt kuulemma erittäin kylmiä), juomavettä, instant kahvipurkin (saa kahvia hätätilassa kylmästäkin vedestä, kokeiltu on) sekä tonnikala- ja kuivalihasäilykkeitä.
Ja hyönteismyrkkyä, jos jostain löydän.

Joskus raivostuttaa, useimmiten ihastuttaa

Nautin kovasti pitkistä aamuista, kahvinjuonnista ja lukemisesta kaikessa rauhassa. Samalla keittelen yleensä ison kattilallisen vettä, jonka pitää ensin kiehua 30 min ja sitten se suodatetaan juomavedeksi filtterin läpi. Se hoituu sopivasti rauhallisen aamukahvin aikana.  Teen tätä kirjojen taittoa ja kuvitusta n. 7 tuntia päivittäin, keskipäivällä yleensä parin tunnin tauko. On kerrassaan ihanaa saada tehdä töitä omaan tahtiin, usein jatkan illasta pitempään.

Eilen illalla oli lähinaisten (suomalaisten) videoilta, katsoimme leffan ja maistelimme joululahjaviiniä ja Oululaisen hapankorppuja ja Fazerin sinistä(!!), suomalaisia herkkuja on usein, kun joku on käynyt kotimaassa. (Voin tilalla käytimme avokadoa.) Tämä kaikki on tietysti kivaa, mutta kyllä mä edelleen jotenkin arvostan hirveästi Etelä-Afrikan elämässäni sitä, että ei ollut niitä suomalaisia missään, jolloin ystävyyssuhteet ja tapaamiset olivat ilman muuta paikallisten kanssa.  Nyt tässä on kuin pieni oman kielen, oman maan  herkkujen ja saunan muodostama suomalainen saareke. Mutta kyllähän se Aafrikka tulee vastaan silti joka paikassa.

Muutama päivä sitten nousi jostain syystä mahdoton ärsyyntyminen kaikkea afrikkalaista toimimattomuutta kohtaan, mikä on mulle ollut erittäin poikkeuksellista. Paiskoin tavaroita ja kiukuttelin Rekku-paralle sitä, miksi täällä mikään ei toimi hyvin: pistorasioiden reiät on usein löysät, joten niissä ei pysy johdot ilman alla olevaa kirjapinoa tukemassa. Meidän täytyy käyttää paremmille sähkölaitteille vielä lisänä kojetta, joka suodattaa virtapiikit, muuten ne voivat rikkoa laitteet. Ja tietysti sen virtapiikkimasinan sähköpistokereiät taas ovat hiukan liian pienet, joten siinäkin tarvitaan välikappaletta. Tän kaiken takia esim. läppärin siirtäminen latureineen huoneesta toiseen on aika operaatio.

Mutta nämä harmittelut ovat tosiaan jostain syystä olleet mulle hyvin harvinaisia, yleisesti ottaen olen viihtynyt erinomaisesti ja kiitän joka ainut aamu siitä, että saan tehdä täällä töitä, elää arkea tällaisessa maassa enkä vain käydä turistina. Tänään vietetään Loppiaista, mikä on suuri pyhä, on ortodoksikristittyjen kulkueita ja katuja on koristeltu viirein.


Lennua on usein ikävä!
(Eihan ihmisista ole niin valia...)