Surua koiran käytöksestä

Juuri kun olin oikein iloitsemassa yhteismatkasta koiran kanssa tapahtui se, missä Lennun muutoin hyvä käytös ja koulutus on tipotiessään: se pääsi tappelemaan toisen uroskoiran kanssa. Tilanne oli kurjaakin kurjempi ja täysin meidän syy: tappelu oli tuossa taloni takana olevalla pellolla, missä oli ennestään kaksi koiraa, kun tulimme sinne: berninpaimenkoira-narttu, meille ennestään tuttu, jonka kanssa Lennu usein leikkii, sekä toinen koira, tutun omistajan pystykorva, jonka muistin olevan narttu senkin.  Muistin väärin.

Päästin Lennun tulemaan lähelle niitä, se olisi silloin vielä totellut oikein hyvin. Berni oli vapaana, psytykorva remmissä, Lennu irti. Lennu alkoi tuijottaa ja  haastaa pystykorvaa, joka olikin uros. Ja pureutui sitten kiinni uroksen reiteen, emmekä saaneet sitä sitten edes irti heti kuin vasta alaleukaa vääntämällä.  Pystykorva on nyt eläinlekurilla, joka arvioi tilanteen.

Tällainen on melkein pahinta, mitä koiranomistajalle voi tapahtua, paitsi tietysti se, että se purisi ihmistä. Paljon pahempi mielestäni kuin se, että koiran joutuu lopettamaan sairauden takia.  Tämän takia koiraa ei ehkä ole järkevää lopettaa, mutta kyllä se vaan varjostaa tuota matkaamme ja elämäämme aika tavalla.

Haen kohta matka-auton Hämeenlinnasta, ja illalla menen maksameen pystykorvan omistajalle lääkärikuluja. Ja käyn myös berninpaimenkoiran omistajan kotona, sillä häntä puri vuorostaan se pystykorva, kun hän tuli avukseni Lennun irroittamisessa. Joudun tietysti korvaamaan hänenkin jäykkäkouristusrokotuksensa.

Jotain teen todella väärin koiran kanssa, kun se ei kummiperheen luona haasta muita uroksia, ja se on kuulemma siellä melkein aina irti!

Kumpa Jumala voisi jotenkin kääntää tämän hyväksi, niinkuin hän melkein kaikissa asioissa voi: edes niin että ottaisin edes kunnolla opikseni. Lennuun - tai mun muistiin - ei todellakaan voi luottaa tuollaisissa tilanteissa.